Vilhelmiina Wahlbeck huomasi 22-vuotiaana olevansa vastuussa teleyhtiön viestinnästä, ja sitä työtä hän tekee vieläkin – ”Oppi ei tapahdu vaihtamalla työpaikkaa”

Vilhelmiina Wahlbeckista piti ensin tulla kauppatieteilijä, sitten diplomaatti. Sitten hän huomasi 22-vuotiaana olevansa yhtäkkiä vastuussa koko silloisen Telian viestinnästä. 

”Työn kautta ymmärsin, että viestintä on minulle ominta alaa. Tiedon välittäminen on minulle luontainen rooli.” 

Wahlbeck päätyi valtiotieteiden opiskelun kautta harjoitteluun silloisen Telian viestintään ja jäi sinne. Erilaisten telealan liiketoimintajärjestelyjen myötä hänen työnantajanaan on nykyisin DNA. Nimike vain on vaihtunut vuosien saatossa harjoittelijasta viestintä- ja vastuullisuusjohtajaksi ja vastuualue laajentunut kattamaan viestinnän lisäksi myös yritysvastuun. 

Niin kutsuttu kultakellovirka ei koskaan ollut Wahlbeckin suunnitelmissa. Vaikka hän ei ole vaihtanut työpaikkaa urallaan, hän ei koe, että olisi ollut varsinaisesti vain yhdessä yrityksessä töissä. Nykyinen DNA on kokenut useita muutoksia ja yritysostoja. Lisäksi teleala on jatkuvassa muutoksessa. 

”Ulkopuoliset ovat ihmetelleet päätöstäni jäädä samaan työpaikkaan vuosi toisensa jälkeen. Vaikka kiinnostavia mahdollisuuksia on ollut, on veto nykyisissä työtehtävissä lopulta ollut aina suurin. En muutenkaan pidä nykymaailman ajatuksesta, että asioita pitäisi tehdä vain CV:tä varten”, Wahlbeck sanoo. 

Myös vuoden 2019 Nuorisobarometrissa kävi ilmi, että vain alle puolet nuorista on sitä mieltä, että he vaihtavat työpaikkaa useamman kerran. Tulos on jokseenkin yllättävä, mutta Wahlbeckin mukaan ymmärrettävä. 

”Oppi ei tapahdu vain vaihtamalla työpaikkaa, vaan ihminen voi oppia muutenkin. Jokaisella on itsellään vastuu siitä, mikä oma osaamisen taso on ja vastaako se sitä, mihin maailma on menossa.” 

Firman kallein suklaapostittaja 

Wahlbeck aloitti Lasten ja nuorten säätiön hallituksessa vuoden 2019 keväällä. Hän tuo hallitukseen viestinnän osaamista ja auttaa säätiötä löytämään hyväntekeväisyyskumppanuuksia varainhankintaa varten.

Myös omassa työssään Wahlbeck haluaa mahdollisuuksien mukaan työskennellä kädet savessa.

Hän haluaisi kehittää säätiön tunnettuutta ja näkyvyyttä. 

”Säätiö tavoittaa jo ison joukon nuoria, mutta olisiko hankkeita mahdollista konseptoida Suomeen vielä laajemmin? Haluaisin luoda viestejä, joilla pystyisimme tavoittamaan ihan kaikki nuoret.” 

Wahlbeck kuvailee olevansa projekteja ja juhlia järjestävä ”Puuha-Pete”, joka on aktiivinen ja nopea toimissaan.  

Myös omassa työssään Wahlbeck haluaa mahdollisuuksien mukaan työskennellä kädet savessa. Hän kammoaa ylhäältä tapahtuvaa johtajuutta. Johtaja antaa tiimiläisilleen siivet ja mahdollistaa sen, että he voivat tehdä työtään parhaalla mahdollisella tavalla, hän toteaa. 

Wahlbeck oli hiljattain mukana postittamassa 2 600 suklaalevyä DNA:n henkilökunnalle kiitokseksi koronapandemian aikaisesta etätyöskentelystä. 

”Joku sanoi, että olen firman kallein suklaapostittaja”, hän sanoo ja nauraa. 

Somenäkyvyys ei nosta ihmisen arvoa 

Wahlbeck sanoo, että hänen elämänsä kantavat arvot ovat yhteisöllisyys ja muista välittäminen. Hänelle on tärkeää saada auttaa nuoria kasvamaan aikuisiksi säätiön toiminnan kautta. Nuoret ovat vaikea kohderyhmä saavuttaa ja puhutella, koska nuori on joka vuosi erilainen, hän pohtii.

Wahlbeck arvioi, että nykynuorten suurimpia yhteiskunnallisia haasteita ovat eriarvoistuminen ja sosiaalisen median korostama minäminä-kulttuuri. Molemmat voivat murentaa nuorten itsetuntoa. 

Wahlbeck on erityisen huolissaan siitä, kuinka nuoret voivat kasvaa hyvän itsetunnon omaaviksi aikuisiksi sosiaalisen median keskellä. Somen pinnallisuus ja se, miten ulkonäkö on siellä menestyksen mitta, on pahimmillaan sairasta, hän sanoo. 

”Some ja muu ympäristö luovat paineita, joiden keskellä nuorten pitäisi pystyä kokoamaan vahva itsetunto ja tunne siitä, että riittää omana itsenään. Joku muu ei ole arvokkaampi siksi, että on vaikuttaja tai näkyvämpi somessa.” 

Millainen olit nuorena, Vilhelmiina Wahlbeck? 

”4-vuotiaana olin jäätelömyyjänä ja tipahdin jäätelöaltaaseen. 5-vuotiaana mursin käteni, kun leikimme poikien kanssa kukkulanvalloitusta. Olen ollut kouluradion DJ, leirikoulun rahastonhoitaja ja kirjoittanut sketsejä nuorisoteatterissa. Olen aina ollut järjettömän ekstrovertti.  

Minulla oli mahtava nuoruus kotipaikkakunnallani Karstulassa, Keski-Suomessa. Maaseudulla on yhteisöllisyyttä ja elämä on spontaania. Menen yhä ennalta kysymättä kylään, kun menen käymään nuoruudenystäväni vanhempien luo. 

14-vuotiaana kuuntelin Juice Leskisen Viidestoista yö -kappaletta Yöradiosta ja olin surkeana, kun kaikilla muilla tuntui olevan ihastuksia ja rakkauksia ja minulla ei tullut ritaria oven taakse. Muistan vieläkin ne pahat sanat, joilla minua nuorena arvosteltiin. Olen sittemmin ymmärtänyt, että ne kumpuavat sanojan omasta epävarmuudesta. 

Haluaisin sanoa nuorelle itselleni, että ne pojat ovat ihan samanlaisia kuin sinä. Pojat näyttäytyivät nuorena kovin itsevarmoina. Aikuisena olen tajunnut, että kaikki ihmiset ovat yhtä epävarmoja ja hukassa. Kaikki me haluamme hyväksyntää, rakkautta ja läheisyyttä.”